Uskallanko katsoa?
Mies istuu metroaseman penkillä. Maski roikkuu leuan alla, leuka roikkuu kohti rintaa, rinta on tahraisen takin verhoama, ja yhtään sen alemmas en tahdo katsoa. Yhtään tarkemmin en halua enkä edes uskalla: pelkään, että mies huomaa minun kiinnittävän huomiota itseensä ja yrittää ottaa kontaktia. Minä olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Minusta on kiva jutella tuntemattomien kanssa taidenäyttelyjen avajaisissa ja kirjakaupoissa ja sienimetsässä. Minä en missään tapauksessa halua jutella tämän tuntemattoman kanssa.
Minua hävettää, mutta koska olen akateemisesti koulutettu humanistinainen, ja minut on arvioitu niin arvokkaaksi suomalaisille työmarkkinoille, että olen saanut nauttia kaksi vuotta Kelan kuntoutuspsykoterapiaa, osaan suhtautua häpeääni hyväksyvällä mielenkiinnolla. Voisinpa sanoa samaa suhtautumisestani mieheen penkillä.
En minä voi. Minun on tarkoitus valmistua sosionomiksi, ja minä en osaa.
Minulle on lapsena opetettu, että tuntemattomat ovat lähtökohtaisesti uhka. Lapsuus tyttönä 80-/90-luvun taantuvassa teollisuuskaupungissa oli semmoista: varsinkin tuntemattomia miehiä piti pelätä, ja etenkin tämmöisiä nuhjuisia ja viinanhajuisia. Nuorena naisena minulle opetettiin, että kaikkia miehiä nyt vain ylipäänsä pitää pelätä. Aikuisena pelko on saanut uuden ulottuvuuden: tällaisia ihmisiä, sukupuolesta riippumatta, pitää pelätä, koska jos ei pelkää ja inhoa tarpeeksi, on vaarana, että itsekin päätyy nuokkumaan pissat housuissa steissille. Aikuisena pelkään, että jos katson tätä miestä liian pitkään, huomaan katsovani itseäni.
Tuo turvaa ajatella, että minusta ei voi tulla tuollaista. Minulla on koulutus ja turvaverkot ja huolella rakennettu elämänhallinta, ja minä... oikeasti minä voisin aika helposti päätyä tuon miehen tilaan. Tarvittaisiin ehkä joku kriisi perheessä, mielenterveyden häiriö tai vakavampi somaattinen sairaus, pieleen mennyt huumausainekokeilu - melkein mitä tahansa - ja sitten se olisinkin minä, jonka vartija ihan kohta heittäisi ulos Kurvin harmaaseen tihkuun.
Katson miestä uudestaan. Ei se huomaa eikä sitä kiinnosta. Miestä ei kiinnosta, mitä joku satunnainen kukkahattutäti hänestä ajattelee, ja se on oikeastaan hyvä. Ehkä minuakaan ei pitäisi niin paljon kiinnostaa, mitä miehestä ajattelen ja miksi ja onko niille ajatuksille oikeutusta. Luulen, ettei kenellekään ole mitään hyötyä siitä, että tunnustan heikkouteni ja haavoittuvaisuuteni ja matalamielisyyteni tai että yritän katsoa miestä avoimen hyväksyvästi kuin kanssaihmistä, joka hän on.
Mistä olisi hyötyä? Pitäisikö olla? Minä en edes tiedä, kokeeko mies, että häntä pitäisi jollain konstilla hyödyttää. Kokeeko hän olevansa heikommassa asemassa, huono-osainen? Mitä jos hänellä onkin ihan hyvä elämä, jonka ainoana riesana on syrjäkarein vilkuileva keski-luokka?
Minulla on laukussa Juho Saaren Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. (Gaudeamus 2015). Sen takakannessa lukee, että se "sopii luettavaksi jokaiselle, joka haluaa avata silmänsä "muukalaisille" keskuudessamme. En tiedä, haluanko. Mitä jos se muukalainen olenkin minä?
- Niina I.
Todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus Niina I!
ReplyDeleteOlen itse huomannut samankaltaisen reaktion itsessäni kävellessäni kadulla istuvan, rahaa pyytävän huono-osaisen ohi. On helpointa ja parasta olla kiinnittämättä häneen liikaa huomiota ja varoa osoittamasta kiinnostusta, jonka myötä hän voisi ottaa kontaktia. Toisaalta mielen valtaa myös syyllisyys. Itsellä on kaikki hyvin, ruokaa kaapissa ja katto pään päällä, mutta silti ei ole antaa kolikkoa sille, jolla ei ole kumpaakaan näistä.
Luettuani Juho Saaren kirjat Raskas Perintö ja Huono-osaiset aloin kiinnittää yhä enemmän huomiota esiin tuleviin ajatuksiini kohdatessani huono-osaisia esimerkiksi kadulla. Erityisen vahvasti kirjoista mieleeni jäi huono-osaisten kokemukset vähempi arvoisuudestaan ja siitä miten muut ihmiset heihin suhtautuvat. Tuntui pahalta kuvitella heidän tuntemansa alempiarvoisuus, sillä lopulta olemme kaikki samanlaisia ja yhtä arvokkaita. Jokainen meistä on ihminen, joka kaipaa arvostusta, kohdatuksi tuloa ja toisinaan apua elämässään.
Kirjojen avulla silmäni avanneena olen yhä useammin kohdannut kadulla vastaan tulevan huono-osaisen, kuten kenet tahansa muun, silmiin katsoen ja vilpittömästi hymyillen. Uskon, että hymy tai kohtelias vastaus on parempi kuin totaalinen huomiotta jättäminen. Muutaman kerran olen jo jopa uskaltanut ottaa mukaan ylimääräisen eväsleivän ojennettavaksi kadulla istuvalle tai vaihtanut muutaman sanan hänen kanssaan bussipysäkillä. Pieniä tekoja, joilla on ainakin hetkellinen positiivinen vaikutus toisen ihmisen hyvinvointiin.
-AVV
This comment has been removed by the author.
ReplyDeleteTämä postaus käsittelee aihetta, jota olen pohtinut paljon varsinkin vanhemmuuden näkökulmasta. Mitä haluan opettaa lapsilleni toisten kunnioittamisesta? Olen postauksen kirjoittaja Niina I:n tapaan oppinut lapsena, ettei vieraiden kanssa kannata jäädä juttelemaan – varsinkaan, jos he vaikuttavat jotenkin sekavilta tai epämääräisiltä. On varmasti syytä opettaa itsesuojelutaitoja lapselle, mutta varovaisuuden kohdistaminen tiettyyn ihmisryhmään on mielestäni arveluttavaa, sillä usein näkemys ryhmän vaarallisuudesta ei perustu tutkittuun tietoon vaan perustelemattomaan oletukseen. Opetamme lapsemme kiertämään kaukaa tietynlaiset ihmiset, koska emme ole itse oppineet suhtautumaan heidänkaltaisiinsa luontevasti. Kohtaamiset voivat herättää paljon vaikeita kysymyksiä, joten on inhimillistä pyrkiä välttämään tällaisiin tilanteisiin joutumista. Toisaalta on kuitenkin muistettava, että perustamalla toimintamme vain oletuksiin syvennämme valtaväestön ja huono-osaisten välistä kuilua: suhtaudumme huono-osaisiin sitä välinpitämättömämmin, mitä vähemmän tiedämme heistä ja mitä vähemmän olemme kosketuksissa heidän kanssaan (Saari 2015, 98–100).
ReplyDeleteLapsi seuraa vanhempansa reaktiota erityisen herkästi sellaisessa tilanteessa, jossa hän kohtaa jotakin itselleen vierasta, esimerkiksi ulkoiselta olemukseltaan tai käytökseltään valtaväestöstä poikkeavan ihmisen. Mieleeni tulevat edelleen elävästi esikoistyttäreni vilpittömän kiinnostuneet kysymykset, jotka hän esitti vuosia sitten puistossa, jossa osuimme saman kahluualtaan äärelle erään ulkoisella olemuksellaankin lapseni huomion herättäneen miehen kanssa. Lapseni kysyi, miksi mies pesee kasvojaan altaan vedessä, johon mies vastasi, että hänellä ei ole kotia, jossa hän voisi peseytyä. Tästä seurasi tietysti paljon kiinnostuneita lisäkysymyksiä ja lopulta mieleenpainuva kohtaaminen. Lapsissani on herättänyt ihmetystä se, miksi ihmiset pyrkivät välttämään keskustelua tietynlaisten ihmisten kanssa ja miksi he eivät esimerkiksi vastaa mitään, jos toinen tervehtii. En ole löytänyt riittävän hyviä syitä perustellakseni heille, että olisi rationaalista pyrkiä välttämään juuri tietynkaltaisia ihmisiä. Ihmisen potentiaalinen vaarallisuus kun ei usein näy ulospäin. Perustellumpaa on opettaa lasta huolehtimaan turvallisuudestaan ja omista rajoistaan aina, kohtasi hän millaisen ihmisen tahansa.
SOS
Lähteet
Saari, J. 2015. Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Helsinki: Gaudeamus.
Olipa mahtava, pysäyttävä ja ajatuksia herättävä blogipostaus. Tästä postauksesta näkee, että ajatuksia herättävä kirjoitus ei välttämättä vaadi tuekseen kymmentä lähdeviitettä, vaan ilmankin voi tuottaa vaikuttavia ajatuksia.
ReplyDeleteMutta aiheeseen mennäkseni, jaan saman pelon kanssasi. Opiskelen sosionomiksi, joten tiedostan sen, että tulevassa työssäni tulen kohtaamaan monenmoista huono-osaisuutta. Joudun katsomaan oman kuplani ulkopuolelle niin kauas, että paluuta samaan vanhaan kuplaan ei välttämättä ole. Mutta olenko valmis siihen? Olenko valmis vastaanottamaan jokaisen ihmisen sillä arvokkuudella, jonka hän ansaitsee mahdollisista teoistaan tai elämäntilanteestaan huolimatta? Osaanko kohdata heidät oikein ja ymmärränkö riittävästi, miten tärkeä rooli oikealla suhtautumisellani on?
Haaveissani on suuntautua lasten ja nuorten hyvinvointiin, joskin tarkempi suunnitelma on vielä auki. Vaikka pelkään suhtautuvani ihmisiin väärin, niin lasten ja nuorten kanssa tiedän pärjääväni. Heidän osaan ja pystyn kohtaamaan aidolla kunnioituksella heidän taustoistaan huolimatta. Mutta väistämättä lasten ja nuorten kanssa tulevat heidän perheensä ja läheisensä. Lasten kanssa toimiessa ei ikinä voi toimia vain lasten kanssa, vaan koko sen ihmisryhmän, joka lapsen elämään vaikuttaa. Ja tämä jännittää minua yllä mainitsemistasi syistä.
Uskon ja toivon, että opintojen edetessä keinovalikoima lisääntyy ja jännitys hälvenee. Erinomainen keino on kuitenkin tuo, mitä itsekin käytit. "Jos tilanne olisi toisin, niin minä voisin itsekin istua tuossa." "Mikäli kaikki ei olisi mennyt, kuten meni, niin olisinko itsekään pystynyt muuhun?"