Pahoinvointia patriarkaatissa

 

Kuva: Tetiana Shyshkina/ Unsplash.

Joka kolmas suomalainen nainen on kokenut parisuhteessa väkivaltaa elämänsä aikana. Vuosittain kymmenet tuhannet naiset kokevat seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa Suomessa. Myös vaikkapa verkkohäirinnän, kunniaan liittyvä väkivallan ja seksityöhön liittyvä ihmiskaupan uhriksi joutuu useimmiten nainen. Olemme Euroopan perusoikeusviraston tutkimuksen (2012)[1] mukaan yksi Euroopan unionin vaarallisimmista maista naisille.

Väkivaltaa lähisuhteissa, seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa ja muita yllä mainittuja väkivallan muotoja kokevat totta kai myös miehet. Kuitenkaan ei ole sattumaa, että väkivalta kohdistuu useammin naiseen: naisiin kohdistuva väkivalta on rakenteellinen ilmiö, joka perustuu suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa – samoin kuin lukuisissa muissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa – oleviin patriarkaalisiin arvoihin ja perinteisiin. 

Suomea pidetään usein tasa-arvon mallimaana, ja monessa suhteessa olemmekin sellainen, mutta on helppo unohtaa, että ei tarvitse mennä kovin kauas historiaan, kun nainen oli Suomessa lain edessä miehen omaisuutta. Naiset saivat äänioikeuden vasta 115 vuotta sitten. Vaikka 1900-luvun alku tuntuu meille kaukaiselta, sata vuotta on ihmiskunnan historiassa vain silmänräpäys. Kulttuurin muutokset tapahtuvat hitaasti, eikä ole ihmekään, että meistä jokaisella on varmasti patriarkaalisemman menneisyytemme kaikuja ajatuksissaan.

Naisiin kohdistuva väkivalta on kansainvälinen ihmisoikeusongelma. Väkivalta ja sen pelko paitsi satuttavat naisia fyysisesti ja henkisesti ja vievät ihmishenkiä, myös loukkaavat naisten itsemääräämisoikeutta ja kaventavat heidän osallisuuttaan yhteiskunnassa. Tämän lisäksi naisiin kohdistuva väkivalta tulee yhteiskunnalle kalliiksi terveydenhuollon, sosiaalipalveluiden, poliisin ja oikeusjärjestelmän kustannuksina, kuten myös työikäisten naisten alentuneena tai menetettynä työkykynä. Perheväkivalta vahingoittaa myös todistajaksi joutuvia lapsia ja heidän kehitystään, ja sen vaikutukset voivat olla hyvinkin pitkäkantoisia.

Vuonna 2014 astui voimaan Europan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta eli nk. Istanbulin sopimus,[2] jonka myös Suomi on allekirjoittanut. Sopimuksen tavoitteena on paitsi väkivallan ehkäiseminen ja torjuminen, myös tarjota tukipalveluja väkivallan kokijoille ja suojella heitä. Tämän lisäksi sopimus tavoittelee naisten ja miesten välisen tasa-arvon edistämistä sekä naisiin kohdistuvien syrjinnän muotojen kitkemistä. Sopimus velvoittaa allekirjoittajia lukuisiin käytännön toimiin, esimerkiksi kriminalisoimaan pakkosterilisoinnin ja vainoamisen, sekä perustamaan ilmaisen 24/7 auki olevan tukipuhelimen perheväkivallan uhreille, väkivaltaa kokeneille naisille, sekä näiden läheisille.

Sopimus velvoittaa myös tarjoamaan turvakotipaikkoja väkilukuun suhteutetusti. Suomessa pitäisi olla 550 paikkaa. THL:n raportin[3] mukaan niitä on 211 (2020) eli alle puolet tuosta määrästä. Turvakotipaikkoja on lisätty, mutta hitaasti. Usein ollaan tilanteessa, jossa nainen on kerännyt rohkeutensa, voimansa ja tavaransa ja paennut henkeä tai terveyttä uhkaavaa väkivaltaa – vain kuullakseen, että turvakoti on täynnä, eikä sinne voi tulla. Hyvällä tuurilla paikka löytyy toisesta turvakodista, mutta haja-asutusseudulla matkat turvakotien välillä ovat satoja kilometrejä. Kuinka monen naisen täytyy vielä kuolla, ennen kuin päättäjät ottavat tämän asian vakavasti? Tällä hetkellä Suomessa ei ole riittävästi palveluita, rikomme allekirjoittamaamme Istanbulin sopimusta, ja lainsäädännössämme on edelleen parantamisen varaa esimerkiksi raiskauksen määritelmään liittyen. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty on nostanut juuri naisiin kohdistuvan väkivallan Suomen suurimmaksi ihmisoikeusongelmaksi.

Jos naisiin kohdistuva väkivalta on ollut tabu, josta ei ole puhuttu, miehiin kohdistuva väkivalta on ehkäpä vielä suurempi sellainen. Väkivallan kokija kantaa usein mukanaan häpeää ja syyllisyyttä, jotka eivät hänelle kuulu, ja jotka vaikeuttavat asiasta puhumista ja avun hakemista. Väkivallan uhriksi joutuminen ei sovi patriarkaaliseen ideaan miehestä, ja siksi meidän kulttuurissamme väkivallan kokeminen voi olla miehelle erityisen raskasta, oli väkivallan tekijä sitten nainen tai toinen mies. Samat patriarkaaliset rakenteet, jotka ovat haitallisia naisille, ovat niitä myös miehille, vaikka miehet samanaikaisesti hyötyvät niistä. Miehen rooli kulttuurissamme ei ole laajentunut samalla tavalla kuin naisen rooli viime vuosikymmeninä. Hinnan siitä maksavat muun muassa juuri lähisuhde- ja seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa kokeneet miehet.

Vaikka haluaisimme, emme voisi yhdessä yössä hypätä nykyisestä patriarkaalisesta kulttuuristamme feministiseen utopiaan. Paljon on silti tehtävissä. Arvot, asenteet ja stereotypiat muuttuvat ehkä hitaasti, mutta päättäjät voivat olla yhteisömme arvojohtajia ja suunnannäyttäjiä. Jos naisiin kohdistuva väkivallan kokijoille, kuten myös lähisuhdeväkivaltaa ja seksuaalisuutta loukkaava väkivaltaa ylipäätään kokeneille, olisi tarjolla riittävästi julkisella rahoituksella rakennettuja palveluita, lähettäisi se vahvan viestin, että väkivalta on asia, joka tulee ottaa vakavasti. Myös väkivallan tekijöille – sukupuolesta riippumatta – tulisi olla nykyistä enemmän apua tarjolla, sillä muutos lähtee viime kädessä heistä. Ei olisi väkivallan kokijoita ilman väkivallan tekijöitä.

Lait ja kansainväliset sopimukset heijastavat kulttuurimme arvoja. Niillä voimme parantaa naisten ja väkivallan kokijoiden asemaa. Siksi ei ole samantekevää, miten vaikkapa raiskaus määritellään. Eikö olisi tärkeä viesti tuleville sukupolville, että seksi ilman suostumusta on raiskaus?

On myös tärkeää, että Suomi on allekirjoittanut Istanbulin sopimuksen. Se lähettää vahvan viestin, että naisten ihmisoikeudet ja tasa-arvo sukupuolten välillä on meille tärkeää. Nyt olisi kuitenkin korkea aika siirtyä sanoista tekoihin ja toteuttaa palvelut ja lakimuutokset, joihin olemme allekirjoituksellamme sitoutuneet. Suomi on saanut jo useilta kansainvälisiltä elimiltä huomautuksia siitä, että toimet naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi ovat olleet riittämättömiä. Istanbulin sopimuksen myötä on otettu askeleita eteenpäin (esimerkiksi ympärivuorokautisen auttavan puhelimen Nollalinjan) mutta hitaasti. Kaiken viivyttelyn maksavamme me veronmaksajat väkivallan aiheuttamina palvelukustannuksina – ja ennen kaikkea väkivaltaa kokevat naiset, miehet ja muunsukupuoliset, sekä väkivaltaa kokeneet tai todistaneet lapset.


                                                                                                                           -kirjoittanut Hanni H.

 

Comments

Post a Comment

Popular Posts